Viimetingan vartiolainen

Rakas päiväkirja

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa sillä tähän saakka olen vain vältellyt vastuuta ja antanut muiden hoitaa homman. Olen kyllä sujuvasti lukenut vartiomme päiväkirjaa ja todennut, että kylläpä toiset osaa hyvin kiteyttää asian ytimen. Mutta nyt sattui vuoro omalle kohdalleni, kylläpä tuntui hankalalta aloittaa. Ja varsinkin koska DL oli hyvin pian, melkein heti.

Kuluneen viikonlopun ajan vartiomme kokoontui helteisessä ja lopulta rankkasateisessa Laukaassa kehittämässä piirimme toimintaa. Tai emmehän me sitä yksin voi tehdä, tarvitsemme siihen paljon auttajia luottiksista, mutta yritimme linjata, miettiä ja tarkentaa toimintojen pääpainoja tulevaisuudessa. Syksyllä 2011 palaamme asiaan isommalla työryhmällä, emme yksin selviä kaikesta eikä ole tarkoituskaan.

Kertasimme myös kulunutta kevättä, joka kieltämättä on ollut hektinen ja sisältänyt paljon töitä, jotka eivät aina ole olleet mieluisia. Olemme joutuneet tekemään paljon päätöksiä ja ratkaisuja, jotka eivät ole olleet helppoja. Aikataulut ovat olleet tiukkoja ja ihmisenä, jonka työt sujuvat vasta lähellä DL päivämäärää, olen melkeinpä mukamas ollut ylirasittunut ja kokenut toisinaan pestini isoksi, vaativaksi ja haastavaksi. Ja pyyhkeitä on mukamas tullut ”ovista ja ikkunoista”, kiitokset ovat helposti unohtuneet.

Mikä siinä onkaan aina vialla, että kun tehtävät annetaan / määrätään / mietitään itse hyvissä ajoin, niin vasta sitten siinä kuuluisassa ”viimetingassa” tehdään asioille oikeasti jotain? Vaikka työ pienempiin osiin pilkottuna ja ajallaan tehtynä, ei olisi tuntunut ollenkaan vaikealta tai työläältä. Tätäkin kokousta varten oli melko ajoissa tullut tieto siitä, kuinka valmistautua. Tehtävätkään eivät olleet vaikeita, liittyivät aivan juuri siihen omaan pestiini, jota olen itse ollut halukas suorittamaan. Silti naputellessani sähköpostiviestiä yön pimeinä (tai nykyään jo melko lailla valoisina) tunteina ja miettiessäni samalla vastauksia, tuntui työ jotenkin todella suurelta, vaikeahkolta ja sellaiselta, etten nyt ainakaan ihan oikein saanut töitäni hoidettua. Olisin toki voinut miettiä vastauksia jo pitkin kulunutta viikkoa, yhden vastauksen per ilta. Mutta voinhan aina vedota työkiireisiin, perhetilanteeseen, aikataulun tiukkuuteen, lomailuun...

Ja nyt rehellisesti kaikki ne, jotka tunnustavat sortuvansa partiopestissään samaan, kädet ylös! Tuntuisiko oma pestisi edes hieman pienemmältä ja helpommalta toteuttaa, jos pilkkoisit tehtäväsi pienempiin osiin, määrittelisit niille mukavat väli-DL päivämäärät ja ennen sitä lopullista DL päivää ja kellonlyömää, sinulla olisikin helposti kasattava kokonaisuus jonka ehtisit vielä tarkistaa melkein pientä yksityiskohtaa myöden?

Olisiko kurssi tai koulutus helpompi järjestää tällä tavoin? Tai tuntuisiko aluetapaamisen teema helpommalta, jos kaikki olisikin mietitty hyvissä ajoin? Ihanteellista eikö totta? Mutta onneksi olemme luvanneet juhlallisesti tehdä parhaamme. Ja kun tuntuu siltä, ettemme selviä itse, osaamme pyytää ajoissa apua – vai osaammeko? Onko luovuttamista, jos tunnustaa toiselle, ettei nyt itse selviäkään kaikesta siitä, mitä on luvannut hoitaa? Olemmeko liian tunnollisia vai pelkäämmekö toisten tuomitsemista? Vai onko se vain pestinvalintakysymys? Onko toisen ”tontille” hankala mennä huomauttamaan tai neuvomaan?

Onneksi ainakin itse olen siitä onnellisessa asemassa, että omassa Piirihaukat -vartiossani on henkilöitä, joiden kanssa uskallan olla vajavainen. Pystyn ruikuttamaan omaa työtaakkaani ja tekemättömiä töitäni, mutta myös jakamaan niitä onnistumisen kokemuksia omalta partiopolultani. Pystyn pyytämään apuja ja saan niitä. Voin vierailla toisen ”tontilla” ja saada sieltä ideoita oman maapalstani rakentamiseen. Yksin ei tarvitse tulevaisuutta luoda ja tällöin päämäärän saavuttaminenkin tuntuu paljon helpommalta ja matka lyhyemmältä.

Toivon, että myös teillä, on samanlainen vartio taustajoukkoinanne.

- Tiia – Koulutusministeri -